Kevät to, kevät toi...

Maaliskuu on virallisesti kevätkuukausi. Lämmin sää ja kovat polut innostivat tarttumaan pyörään. Niinpä lähdin läheiselle korkealle mäelle pyöräilemään. Ja kyllä se tuntui hyvältä! Polujen leveys oli noin 30 senttiä, mutta hyvin siinä pystyi ajamaan. Ei näköjään ajotaito ole kadonnut minnekään talvitauolla. Pientä kevätkankeutta oli havaittavissa, mutta ajovarmuus ja tekemisen rentous olivat aidosti läsnä.

Mikä siinä maastopyöräilyssä sitte jaksaa kiehtoa vuodesta toiseen? Luonto, teollisen ympäristön äänien vaimeneminen, onnistumisen ilo. Nämä ainakin ovat henkilökohtaisia syitä, miksi liikun luonnossa polkupyörällä. Yksi suurimpia syitä neljännesvuosisadan kestäneeseen rakkauteen on kuitenkin välttämätön keskittyminen seuraaviin metreihin ja sekunteihin. Kaikki muu unohtuu. Maalliset murheet ovat vain muisto, kun maastossa pyöräilee. Siinä saavuttaa jonkinlaisen meditatiivisen tilan. Elimistö kiittää.

Hiihtokausi on kesken, joten laduille vain suksien kanssa. Muutama viikko on maltettava vielä.

Ei sitä lunta oikeasti ole kuin vähän, vajaa 40 senttiä.